Rousajärven lähellä pienen lammen rannalla tämä harhaan kävellyt siis telttaili.

”Heräsin yöllä myrskyyn. Satoi ja tuuli ihan hulluna. En saanut unta enää. Aloin neljältä lukemaan ja luin Villin Vaelluksen loppuun. Viideltä aloin taas nukkumaan ja näin unia karhuista. Kuudelta ei enää satanut, mutta tuuli aikalailla. Laitoin yöksi fleecepaidan makuualustan yläosaan ja sen ansiosta tyyny ei luistanut koko ajan pois alta.”  Tyynynä minulla oli puuvillaiseen UK-puiston kangaskassiin sullottu taukotakki. Paras tyyny ikinä!

Lounastauolle menin Huikkimajoen autiotuvalle. Matkalla huomasin vesiputouksen, jota en ollut Rousajärvelle päin mennessä huomannut. Puron nimi oli Kuksapuro. Putous oli kaunis. Otin rinkan pois ja kiipeilin kuvaamaan sitä. Puro laski suolle, jossa se jatkui kapeana ja mutkittelevana kuin käärme.

”Lounaan ajaksi laitoin tulet kamiinaan, että kuorivaatteet kuivahtaisi. Lounaaksi vedin pastaa voisilmällä, oliiviöljyllä ja paahdetulla sipulilla. Ruokaa on liikaa. Jätin eilen päivällisen väliin. Nytkin tulin niin täyteen, että taidan taas kahvin jälkeen ottaa ruokaperäiset. Ihan vaan koska voin!

Heräsin mönkijän ääneen. Pihalle täräytti kolme miestä mönkijöillään. Eivät tulleet sisään, rupateltiin pihalla hetki. Lähdin itsekin tarpomaan, ajatuksena päästä ainakin Silisjoelle.”

Silisjoki oli massiivinen. Oikealla näin kauempana putouksen, se kohisi kovaa. Joki oli ylitettävä kiviä pitkin hyppimällä. Jätin rinkan tunturikoivikon reunaan ja läksin tutustumaan jokeen tarkemmin. Olin haaveillut kalastamisesta, mutta joki olisi vaatinut perhovehkeet. Minä en osaa sellaisia käyttää, minulla oli vain pieni teleskooppivirveli. Harmitti vähän, vaikka joki olikin uskomattoman kaunis!

”Satoi kuin sumutepullosta. Ajattelin kurkkua, pitsaa ja tuoretta ruisleipää. Ajattelin, miten turhaan minulla on rinkassa 500 grammaa voita. Suolalla on ollut vielä vähemmän käyttöä. Ajattelin olkaviilekkeiden pehmentämistä. Välillä olkiin otti niin pahasti, että pidin tauon jokatoisella reittimerkillä. Silloin kumarruin eteen ja nojasin sauvoihin.”

Matkalla näin kuolleen tunturikoivun latvassa pöllön, jota kuukkeli kiusasi oikein kiusaamalla! Seurasin kauan sitä touhua. Pöllö yritti olla kaikessa rauhassa, mutta se pahuksen kuukkeli vaan härräsi siinä ympärillä, yritti varmaan nokkiakin ja piti hirveää meteliä. Ajattelin, että jos olisivat ihmisiä, menisin ojentamaan ärsyttävää kiusaajaa!

Näin myös poroja. Paljon poroja. Näin riekkojakin useita poikueita. Yksi riekko katsoi minua silmiin ja kertoi ties mitä juttuja suurella tunteella. Kaula vaan venyi pidemmäksi ja olemus ylväämmäksi tarinoinnin edetessä. Tunsin itseni etuoikeutetuksi päästessäni olemaan näin lähellä eläinten arkea.

”Mietin miten ihanaa on vaeltaa yksin! En halua enää ikinä ketään mukaan. Tai ehkä lyhyille reissuille. Mietin miten vahva ja sisukas olen, koska jaksoin Tsaarajärvelle asti (18km), vaikka maasto oli kamala. Suota paljon, vesisadetta, puuduttavaa.”

Suokohdissa ei ollut pitkospuita. Oli vaan suota. Ja koska oli satanut päiväkausia, se suo oli aina upottavaa ja märkää. Onneksi minulla oli sauvat! Niillä tökkimällä löytyi aina kovempi kohta, joka ei upottanut yli vaelluskengän sietokyvyn. Soita ylittäessä meni hirveästi aikaa, koska halusin pitää kengät sisäpuolelta kuivina. Minulla oli vielä pitkä aika edessä.

Tsaarajärven tuvalla oli yksinäinen vaeltajamies. Olin tosi poikki ja nälissäni, söin nopeasti BlåBandin ja juttelin vaeltajan kanssa vaeltamisesta. Kohta tupaan tuli porukka, joilla oli pieniä märältä koiralta haisevia koiria mukanaan. Päätin siirtyä telttamajoitukseen ja jätin märkiä vaatteitani ja vaelluskengät sisälle kuivumaan. Olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut mitään ylimääräistä härdelliä ympärilläni. Teltan rauha sopi minulle mainiosti. Kuulin, että seuraavaksi päiväksi oli luvattu kaunista säätä ja jopa 20 lämpöastetta. Olin innoissani uutisesta, suunnittelin Tsuomasvarrin huipulle nousemista kirkkaassa säässä.

Aamulla heräsin klo 7. Keli oli pilvinen, mutta ei satanut. Teltta oli märkä yön sateista. Keitin kahvia ja mansikkariisipuuroa. Virittelin teltan kahden tunturikoivun väliin tuuleen kuivumaan ja menin sisään tupaan kirjoittamaan vieraskirjaan. Porukka kyseli miten uskallan liikkua yksin ja enkö pelkää karhuja. Sain kuksallisen oikeaa kahvia (itsellä pika). Jätin tupaan yhden pokkarin ja savustuspussin. Lähdin kymmeneltä matkaan. Pohkeisiin ei enää sattunut! Eikä hartioihin. Aloin siis päästä vauhtiin!

Polku vei ylös tunturin huipulle. Huipulla huomasin maassa pikkukivistä tehdyn tekstin 2090 km. Siis Seikkailu Suomen Ympäri-Tero on ollut täällä! Luin hänen puumerkkinsä jo Huikkimajoen vieraskirjasta.

”Tunturin laelle noustessa keli alkoi kirkastua ja kyllä, aurinko alkoi paistaa! Vihdoinkin!!! Pidin lounastauon puolen päivän jälkeen pienen lammen rannalla, tunturin laelta näkyi Norjan lumihuippuja ja toisella puolella Suomen sileämpimuotoisia tuntureita.   Täällä on ihanaa. Otin lounaalla viskiä. Myöhemmin maisemat muuttui ehkä jopa hienommiksi.”

Kävelin noin 12 kilometrin matkan Tsuomasjärven autiotuvalle. Keli oli koko ajan suorastaan hikinen! Tuvalla ei ollut ketään. Söin pienen välipalan, jätin kamat tupaan ja lähdin huiputtamaan Tsuomasvarria (435m). Hiki valui noustessa.

”Rinne oli täynnä vanamoita, maariankämmeköitä, vilukkoja, vaivaiskoivuja ja tunturimittareiden tuhoamia tunturikoivuja. Matkalla ylös näin myös muutaman kulleron! Olen aina haaveillut näkeväni niitä luonnossa ja nyt näin. Riekkoja oli niin paljon, että meinasin astua päälle! Yksi rohkea ei ollut minusta millänsäkään vaan röhki hauskasti ja tuijotteli minua silmiin. Tunturikihu lenteli minua kohti. Huipulla oli myös poroja.”

Itkin ja nauroin huipulle päästyäni. Maisemat oli ihan naurettavan hienot! Norjaan asti näkyi ja ainakin puolet Suomesta. Tuntui älyttömältä nähdä niin monta järveä ja lampea samalla silmäyksellä. Maisema oli silkkaa kauneutta. Tuntui että tuuli voisi lennättää minut satojen kilometrien päähän. Oli epätodellinen olo!

”Tuntuu hirveän hyvälle olla täällä. Aioin ensin nukkua teltassa, mutta tämä autiotupa on kuin unelmamökkini! Minun kuuluisi asua tässä. Tämä on erilainen kuin muut, missä olen käynyt. Tässä on eteinen ja sisävessa!   Olen nyt kävellyt 72,5 kilometriä. Pää alkaa tyhjentyä kotiasioista ja osaan ihan vaan nauttia. En tunne minkäänlaisia omantunnontuskia siitä, että tämä on vain minun reissuni. Ennen olisin potenut jonkinlaista syyllisyyttä. Ei minun onneni ole keneltäkään muulta pois!

Sekin hyvä puoli yksin vaeltamisessa on, että kaikki pitää tosiaan hoitaa itse. Ei tule laiskoteltua. Jos tarvitsee vettä, on itse käveltävä polku rantaan ja kannettava vesi tupaan. Kukaan muu ei tee ruokaa eikä tiskaa. Tämä tekisi monelle hyvää!”