Pääsin ystävällisen autoilijan kyydillä Nuorgamista Pulmankiin maastopyöräreitin lähtöpisteeseen. Paikkaa piti vähän haeskella, sitä ei oltu merkattu millään ja minun karttani oli 1:100 000. Lopulta gps näytti oikean paikan ja pääsin nostamaan rinkan taas selkään. Se painoi ihan kiitettävästi täydennyspaketin hakemisen jälkeen. Lähtöpaikan maisema oli ihan mieletön. Pulmankijärven takana olevat tunturit olivat ihan vuorten näköisiä ja pieni utu värjäsi ne sinertävänharmaiksi. Polku oli mönkijäuraa. Alussa se oli todella selkeä, mutta muuttui jossain vaiheessa enemmän polkumaiseksi. Ajatus oli kulkea sitä pitkin mahdollisimman lähelle Junkersin hylkyä. Maastopyöräreittiä ei ole merkattu maastoon, mutta karttaan on.

En ehtinyt kovinkaan kauaa matkata, kun alkoi nälkä kurnia mahassa. Lähdin reitiltä vähän sivummalle kauniin pienen lammen lähelle. Siellähän oli hillaa pilvin pimein!!! Söin kuin en olisi aikaisemmin moisia herkkuja saanut ja keräsin kuksan hetkessä täyteen. Söin siis alkupaloiksi ja jälkiruuaksi hilloja, voin suositella!

Rinkka painoi ja pidin usein taukoja. Maasto muuttui koko ajan avarammaksi, tunturikoivikot jäivät taakse. Aloin jo joskus viiden kilometrin jälkeen katsella teltalle sopivaa tasaista länttiä. Löysin taas pienen kauniin lammen, jonka rannalla teltta olisi ollut kuin retkeilylehtien kuvissa, mutta pieni poro oli eri mieltä. Se tuli tosi lähelle ja piti ääntä. Se oli ihan kummallinen! Välillä se ryntäili lähemmäs ja kiersi taas ison lenkin vain tullakseen taas sanomaan jotain. Se lopetti uhittelun vasta, kun otin pari määrätietoista askelta sitä kohti ja toruin sitä huonosta käytöksestä. Mokoma pikku poro.

”En sitten jäänyt siihen, vaan kävelin postikorttimaisemissa lopulta 10 kilometriä. Keli oli niin lämmin, että heitin takin pois. Olkapäihin oli tullut mustelmat. Auts!”

”Laitoin teltan Hàvgajavrin rannalle. Viritin narut oikein tiukalle, koska Yr.no lupasi sadetta kolmella pisaralla koko yöksi. Olin ajatellut kalastaa illan, mutta sade alkoi samantien kun teltta oli pystyssä. Menin telttaan ja nukuin kolme tuntia.”

Herättyäni söin. Satoi tosi kovaa. Makasin selälläni teltassa ja seurasin sadepisaroiden liikettä telttakankaalla. Jännitin miten teltta kestäisi niin kovaa sadetta koko yön.

Sateen ajan teltassa oli aikaa ajatella. Olin saanut palautetta reissun aikana somen käytöstä ja minua kehotettiin ottamaan mallia Itä-Kairan Prinsessasta. Vaikka en juurikaan antanut negatiivisten kommenttien masentaa mieltäni, jäi asia kaivelemaan ja halusin oikein miettimällä sitä miettiä. Ihailen Prinsessaa, mutta olen erilainen ihminen. ”Ensinnäkin ollaan vähän eri kaliiperia. Hän meni Itä-Kairaan ensimmäistä kertaa samana vuonna, kun minä synnyin. Hän käy joka vuosi samalla alueella, tuntee jokaisen kuusen ja kiven. Minä taas tykkään tutustua uusiin paikkoihin. Tahdon löytää sen oman paratiisini, jonne palaan aina uudestaan. Pidän uusista varusteista, koska ne kehittyvät ja kevenevät koko ajan. En koe, että ihmisen täytyy tietoisesti tehdä kaikesta hankalaa ansaitakseen hyviä hetkiä. Haluan reissuillani nukkua hyvin, syödä hyvin ja liikkua kepein mielin. En lähtisi reissulle puuvilla-anorakissa ja kumisaappaissa. Jotkut niin tekevät, eikä se ole minulta pois.

Nykyaika myös mahdollistaa kokemusten jakamisen sosiaalisessa mediassa. On varavirtapankkeja ja aurinkokennolatureita. Jotkut haluavat pitää kokemukset vain ominaan, mutta minä haluan jakaa ne kaikille. En usko siihen vanhaan sananlaskuun: Kell onni on se onnen kätkeköön. Suomalaiset ovat kyllä aina osanneet paremmin valittaa kuin iloita. Unelmia ei toteuteta eikä niistä edes puhuta. Sen sijaan puhutaan burn outeista, masennuksista, avioeroista ja muista ongelmista. Ja jos niistä selviää, on suuri sankari.

Minulla oli haave ja minä toteutin sen. Ja aion tästä lähtien enempää ajattelematta jatkaa samalla linjalla. Aion elää, enkä suunnitella elämistä!”

Aika paljon tuli kaikkea mietittyä, kun oli sateessa maattava teltassa. Mietin retkeilyä ja luonnossa liikkumista yleisellä tasolla ja sitä, miten paljon se minulle antaa. Ja toivoin, että oman reissuni kokemukset kannustaisi muitakin tekemään sitä mistä unelmoi. Mietin sadepisaroita, yritin ennustaa niiden liikeratoja telttakankaalla. En onnistunut, mutta jännittävämpää se silti oli kuin telkkarin töllöttäminen!

14 tunnin teltassa hengailun jälkeen söin aamiaista ja järjestelin rinkkaa. Harmittelin ettei minulla ollut kenkärasvaa mukana, olisin voinut antaa kengille lisäsuojaa.  Pääsin vihdoinkin liikkeelle yhdeltä iltapäivällä.

Polku nousi nousemistaan. Maisemat muuttuivat tosi karuiksi ja täysin puuttomiksi. Yhden rinteen päällä alkoi tunturikihu tehdä hyökkäyksiä minua kohti. Ei auttanut, vaikka huidoin sauvoilla ja huusin, aina se tuli uudestaan. Ihan hullu lintu! Tätä jatkui useita minuutteja.

Korkean tunturin laella pidin ruokatauon. Otin ruuan muhiessa naukun viskiä ikivanhasta puristelasisesta pikarista, jonka olin lähettänyt itselleni täydennyspaketissa. Pitäähän reissussa olla jotain ylellistä! Tunturilta näkyi Norjan lumisia huippuja. Oli kaunis, mutta kylmä päivä. Kaipasin vähän villasormikkaita.

Laitoin teltan kahden pienen lammen lähelle. Vesi ei ollut sellaista unelmapuhdasta kuin puroissa, vaan täynnä planktoneita. Kiehautin sitä sen verran, että sain kerättyä kuolleet planktonit pinnalta pois lusikalla. Tämä oli ainoa kerta, kun keitin juomavettä koko kuukauden aikana. Olen totuttanut kehoni sellaiseksi, ettei se kovin vähästä hätkähdä.

”Mietin Sporttrackeria ja Runkeeperia. Haluan niistä eroon. Haluan nauttia ulkoilusta kotona samalla tavalla kuin täällä. Ilman suorittamista ja kiirettä.”

Aamulla tajusin, että yöllä oli käynyt pakkasen puolella! Heräsin yöllä vähän väliä paleluun. Piti kaivautua ihan makuupussin sisälle ja kiristää lämpökaulus ja suuaukko tiukalle. Nenä oli silti jäässä. Telttakangas oli melkein kokonaan sulaneen kuuran peitossa.

”Aamu on ihan uskomattoman kaunis. On peilityyntä, lähellä olevat lammet heijastavat sinisen taivaan. Lähellä käyskentelee poroja. Ellei kivitasku naksuttaisi ja pari hyttystä inisisi, olisi aivan totaalisen hiljaista. Ihan uskomatonta! Aamu-utu alkaa jo taivaanrannastakin hälvetä, joten Norjan lumiset tunturit erottuu. Taivaalla on vain muutamia pieniä pilviä. Ei tästä tahtoisi pois ollenkaan.”

Sitten matkan edetessä tapahtui mukavuuksia. Kävelin polkua tunturin laelta alaspäin tyynessä kelissä ja huomasin yhden pienen lammen pinnassa väreilyä. Siihen tuli renkaita koko ajan. Sinne siis! Lähempänä lampea näin välillä oikein selkäevät, joten tiesin lammen kuhisevan harjuksia. Äkkiä rinkka pois selästä ja kalavehkeet valmiiksi. Neonoranssi lottolippa sai yrittää ensin. Kävelin kapean ja pitkulaisen lammen päähän, koska muualla rannoilla kasvoi heinää ja oli kivikkoa. Kolmannella heitolla nappasi harjus kiinni! Sain sen helposti kuivalle maalle ilman haavia. Olin raahannut haavia alkumatkan mukana, mutta luovuin siitä Nuorgamissa.

Kala oli sen kokoinen, että en heitellyt enää. Juuri sopiva syötäväksi kerralla! Perkasin sen samantien ja fileerasin Leathermanin pienellä veitsellä. Kelpasi minulle! Trangian pannulla voissa paistettu harjus maistui niin hyvin, että söin sen hetkessä. Voi valui pitkin rystysiä, kun pelkkine käsineni ahmin kalaa kuin eläin. Se tuli tarpeeseen!

Kalaa syödessäni katsoin lammen pintaa ja siellä niitä hyppi vielä. Päätin tulla samaan paikkaan vielä joskus uudestaan.

Olin jo pakannut rinkan lähtövalmiiksi, kun huomasin lammen takana kaksi vaeltajaa. He tulivat minua kohti. Juttelin hetken isä-poika-parivaljakon kanssa. He olivat ihmeissään, että olin yksin niin pitkällä reissulla.

Maistuvan ruokatauon jälkeen alkoi Aadolfin kammille suunnistaminen. Jatkoin polkua vielä hetken ja lähdin sitten jyrkästi vasempaan jättäen reitin taakseni. Matkaa oli alle 4 kilometriä, mutta maasto oli aika haastavaa. Ei ollut mitään kiintopistettä edessä ja maasto oli aika tasaista. Vaivaiskoivikot ja suot vuorottelivat alussa olleen kivikon jälkeen. Kartasta pystyi suunnittelemaan järkevimmän reitin erimuotoisten lampien mukaan, täytyi pujotella milloin mistäkin välistä ollakseen joutumatta upottaville suoalueille. En myöskään halunnut joutua loikkimaan kumpareisille suomättäille, se oli painavan rinkan kanssa tappavan raskasta.

Löysin tieni vihdoinkin joelle, jota seuraamalla pääsin jyrkänteen reunalle. Joki muuttui putoukseksi, joka oli merkattu karttaan oikein nähtävyydeksi. Samassa ”pihapiirissä” oli Aadolfin, tuttavallisesti Aatun, kammi. Putous oli hienompi kuin olin odottanut. Reilun kymmenen metrinen putous piti valtavaa ääntä! Katselin aikani putousta ylhäältä ja huomasin kammin pihalta nousevan savua.

Jouduin kiertämään jonkin matkaa sivulle, että pääsin turvallisesti alas. Ylhäällä kasvoi erikoinen tunturikoivu, se näytti ihan ylisuurelta bonsaipuulta. Koko pystyseinämä oli harmaa, liuskemaisista lohkareista koostuva alue. Näytti siltä kuin maa olisi vain humahtanut kertarysäyksellä kahteen eri tasoon. Ylhäällä oli vihreää, samoin alhaalla. Väliosuus oli se, mikä pisti silmään. Alhaalla putous jakaantui kahdeksi puroksi, joiden ympäristö oli rehevää ja kauniin vehreää.

Kävelin kammin pihaan. Nuotiolla istui yksinäinen nuori mies pakilla kahvia keittämässä. Vaihdettiin kuulumiset ja hän tarjosi minulle kahvit. Ilta oli jo väsymisajassa, joten pystytin teltan, söin ja kömmin unille.

Yöllä heräsin sekavaan tunteeseen. En tajunnut missä olin. Kuvittelin kuulevani rekkojen ääniä, mutta lopulta tajusin sen olevan putous.

Päässä soi tällä osuudella pääasiassa Pariisin Kevät-yhtyeen kappale Kesäyö.