Joen rannassa olin hetken suorastaan kauhuissani. Joki oli ihan hirvittävän vuolas, piti kovaa ääntä ja oli leveämpi kuin olin kuvitellut. Vastarannalla olevalle Vaisjoen kammille kuitenkin olisi päästävä. Sieltä oli ajatus jatkaa matkaa Ailigakselle ja laskeutua Utsjoelle.

Koska kaikki on aina paremmin, kun maha on täynnä, levittelin rantakiville trangian ja aloin pastaa keittämään. Kirjoitin samalla päiväkirjaan: ”Apua mikä joki!!! Oikeasti vähän pelottava. Leveä ja todella vuolas virtaus. Etsin sopivaa ylityspaikkaa aikani ja tarkastin, olisiko moottorikelkkareitin ylityspaikka hyvä, mutta se oli tosi leveä kohta. Se siis pysyy talvella jäässä. Minua ei syvä kohta kiinnosta, päinvastoin.”

”Löysin lopulta järkevännäköisen kohdan suht läheltä kammia, joudun tosin ylittämään kaksi jokea kammille päästäkseni. Vastaranta katsomastani ylityspaikasta näyttää tamppaantuneelta, joten se kielii siitä, että muutkin ovat tästä menneet. Harmi kun ei ole ketään kalastajia, olisin voinut kysyä neuvoa. Toisaalta, opinpahan tekemään itse omat valintani, enkä tukeudu toisiin. Ainoa, mikä tässä hirvittää on se, että kastelen kaatuessani kaikki kamat ja on vielä pitkä matka edessä.”

Yritin monesta kohtaa. Joka kerta, kun olin suunnilleen puolessa välissä jokea, tuntui että kaadun väkisin selälleni. Minua alkoi huimaamaan, kun katsoin virtaavaa vettä yrittäessäni löytää jalan alle uutta kiveä. Vesi oli niin kylmää, että tuntui kuin varpaista napsahtaisi kynnet irti! Vaellussauvat väpättivät vuolaassa virrassa ja pelkäsin niiden menevän poikki. Välillä ne juuttuivat kivenkoloihin ja jouduin tasapainottelemaan limaisilla kivillä ilman tukea.

Yritin yli viisi tuntia ylittää jokea. Olin aivan näännyksissä. En olisi halunnut antaa periksi! Yhdellä ylitysyrityksellä jalkani lipesi ja kaaduin kontilleni. Säikähdin pahanpäiväisesti. Vaatteet kastui, mutta rinkka pysyi selässä kuivana. Pääsin nopeasti ylös vedestä ja menin rannalle nuolemaan haavojani. Polvi oli ihan hellä, tulisi varmaan mehevät mustelmat.

”Kävelin joen vartta ylävirtaan ohi voimalinjan, pitkälti vielä siitä. Ei yhtään potentiaalista ylityspaikkaa. Sitten mietin, että eikös minun ole fiksumpaa lähteä pohjoista kohti, siellähän se Utsjokikin on.   Kävelin seitsemään asti. Teltta on mäen päällä, joki kohisee koskena lähellä. Olen ihan totaalisen poikki.”

Entinen eräopaskoulun opettajani oli neuvonut minua Laatokan melontareissulla, että ei sitten pidä epäröidä tehdä reittiin muutoksia, jos tulee yllätyksiä vastaan. Että yksinhän sinä siellä olet, eikä reittiä ole kiveen hakattu. No, tämä kyllä oli aikalailla ylitsepääsemätön este!

Tuli aika kova ikävä omaa miestä, kun tarvoin joen vartta. Hän on kalastanut koskissa varmaan siitä lähtien, kun on oppinut kävelemään. Hän olisi mennyt heittämällä joesta yli ja olisi rohkaissut minutkin menemään. Meinasi itku tulla, otti niin koville luovuttaa. No, myönnän vähän tirauttaneeni.

”En tiedä onko joki aina noin vuolas, vai onko jotain tekemistä sillä, että on satanut joka päivä kahden viikon ajan.”

Vielä seuraavana aamuna karttoja tutkiessani etsin sopivaa ylityspaikkaa, mutta jätin takaraivoon muhimaan mahdollisuuden kulkea Vetsikkoon asti jokea ylittämättä. Niinhän siinä lopulta kävi, etten yli päässyt ja ennalta tehdyt reittisuunnitelmat täytyi unohtaa. Porojen polkuja seurailemalla pysyttelin joen itärannalla. Maasto vaihteli upottavasta suosta tiheisiin pajukoihin ja tunturikoivikoihin, oli kierrettävä jyrkänteitä ja ylitettävä lukuisia Vetsijokeen laskevia puroja ja jokia.

”On tukahduttavan kuuma! Täytyy vielä könytä tunturin yli. Ajattelen hiusten pesua. Olisi ihanaa saada puhdas tukka! Täällä on +24 astetta varjossa. Sen voi triplata, kun kiipeää tunturin huipulle suorassa auringonvalossa 25 kiloinen rinkka selässä!”

Olin ajatellut oikaista Bàrsi-tunturin yli mönkijäuralle, mutta löysin niin uskomattoman maisemapaikan teltalle, etten voinut vastustaa. Ja eipä ollut taaskaan kiire mihinkään. Edessä avautui näkymä Tenolle ja siihen kohtaan, jossa Vetsijoki siihen yhtyy. Tuntureita näkyi joka puolella, myös Norjan lumisia. Oli ihan käsittämättömän kaunista! Oli vielä niin kuuma ja täysin tuuletonta, että makoilin tunturin laella alusvaatteisillani aurinkoa ottaen ja karttaa tutkien.

Tuli myös tutkittua sotavammoja. ”Polvessa on aika ilkeä mustelma. Se on ihan kosketusarka. Mustelmia on myös molemmissa käsivarsissa rinkan selkään nostamisesta ja joessa kaatumisesta. Etenkin oikea olkapää on ihan mustelmilla, koska nostan rinkan ensin sille olalle. Molempiin olkiin on tullut sellaiset kovettuneet nahkaläiskät, jotka on tummemmat kuin muu iho. Jalat on ihmeen ok. Kantapäistä on lähtenyt ohut nahkakerros ja sekin siitä syystä, kun olen jokien ylitysten jälkeen laittanut pelkästään yhdet sukat jalkaan. Siis ei rakkoja vieläkään!  Hyttysen puremia on paljon, mutta allergialääkkeitten ansiosta ne eivät kutise ollenkaan. Vasemman jalan sisäsyrjää vihloo välillä kipeästi, ei ole jalat tottuneet tällaiseen menoon. Laihtunut olen oman arvion mukaan 3-5 kiloa.”

Pakkasin rinkasta turhia kamoja eri pussiin, että ne on helppo lähettää postitse kotiin. Löysin maasta pienenpienen hiiren leukaluun kaikkine hampaineen. Ajattelin postireissua. Odotin sitä toisaalta innoissani, mutta olisin mieluummin ottanut paketin metsään toimitettuna. En kaivannut ihmisiä tai hälyä ympärilleni. Postipaketissa odotti minua ruokien lisäksi Paistunturin erämaa-alueen kartta. Paistunturit tuntui lähinnä hypyltä tyhjyyteen, kun en ollut päässyt tutkimaan sen karttaa yhtä huolella kuin olin tottunut reissulla tutkimaan.

Aamulla kävelin mönkijäuralle ja sitä pitkin noin viiden kilometrin matkan Vetsikkoon pikitien varteen. Nostin peukalon pystyyn ja sain heti kyydin. Kaksi kalastajamiekkosta kyyditsi minut Utsjoelle. Sain kuulla Vetsijoessa veden olleen korkeammalla kuin yleensä ja ylittämisen olevan vaarallista. Huojentuneena mietin miten hyvä oli, että mitään pahempaa ei tapahtunut. Lupasin itselleni olla vastaisuudessa entistä varovaisempi.

Hoidin Utsjoella asiat ja jatkoin matkaa luontotuvan kautta. Lähdin Utsjoen retkeilyreittiä pitkin kohti Kuoppilasjärven autiotupaa. Olo oli jollain omituisella tavalla haikea. Olin ”viimeisellä etapilla” ja minulla oli kaikki loput ruuat ja tarvikkeet mukanani. Kun tämä osuus on ohi, koko homma on ohi. Hölmönä podin hieman eroahdistusta reissusta, vaikka minulla oli vielä reilu puolitoista viikkoa aikaa olla reissussa! Eihän vaellukset yleensä edes kestä niin kauaa!!!

Olin kävellyt varmaan 3-4 kilometriä, kun vastaan tuli pariskunta. He olivat tosi mukavia! Juttelin varmaan tunnin näiden kokeneiden retkeilijöiden kanssa ja sain ihan hirmuisen määrän hyviä vinkkejä ja neuvoja. Olisinpa sattunut samaan aikaan tuvalle heidän kanssaan, niin olisi ollut koko ilta aikaa turista! He olivat seuranneet netin kautta reissuani, joten minut tunnistettiin itse teossa.

Loppumatka oli hikinen. Pidin taukoja ja puuskutin. Kiipesin yhden tunturin laelle pariskunnan vinkin ansiosta ja näkymät oli henkeäsalpaavan upeat. Otin kuvia ilta-auringon oranssissa valossa kylpevistä tuntureista ja istuskelin hetken nauttien hiljaisuudesta. Sydänalaa suorastaan pakotti, kun oli niin kaunista! Olisin halunnut jäädä siihen paikkaan pidemmäksi aikaa, mutta tuuli kävi navakaksi. Oli jatkettava matkaa.

Tulin rotkomaisen Kuoppilasjärven vierelle, jossa kuljin tupaa kohti ihaillen kauniita maisemia. Askel alkoi kuitenkin painaa ja tuntui, etten pääse ikinä perille. Lopulta olin tuvassa 10 yli 9, nälissäni kuin talviunilta herännyt karhu.