Vaikka nautinkin eniten siitä, kun istun tunturin laella ja näen äärettömältä tuntuvan maiseman, on lähimetsä minulle tärkeä paikka. Varmaan kaikkein tärkein. Kaipaan jatkuvasti paikkoihin, missä ihmisen kädenjälki ei näy. Jalanjäljistä muodostuneet polut eivät minua häiritse, päinvastoin.

Harmillisen usein kuitenkin poluiksi sanotaan metsäautoteitä ja polun vierukset ovat aukkoja aukon perään. Yhä useammin puiden kaatamisen jälkeen revitään koko maapohja rikki, kun kannotkin kuljetetaan energiapuuksi. Maa näyttää niin raiskatulta, että ihan hirvittää ajatella miten kauan palautumiseen menee aikaa.

Lähiseutujeni metsät, joita olen koirieni kanssa vuosikausia kolunnut, alkavat pikkuhiljaa muuttua aukoiksi. Vähän väliä saan pettyä karvaasti, kun vanha tuttu polku muuttuukin kesken kaiken hakkuuaukoksi. Joku aika sitten oli vanha haavikko, jossa tapasin joka lenkkikerralla palokärjen, vedetty matalaksi. Ei näy enää palokärkeä.

Joitakin hienoja metsäpaikkoja onneksi on lähelläkin säilynyt, ainakin toistaiseksi. Ne ovat minulle rauhoittumisen ja rentoutumisen kannalta elintärkeitä. En tiedä mitään paikkaa maailmassa, missä pahan mielen saa niin tehokkaasti väistymään, kiukun laantumaan tai stressin unohtumaan. Pystyn metsässä unohtamaan kaiken ikävän.