Näinä päivinä, kun ahneus ja oman edun tavoittelu on enemmänkin normaali tila kuin poikkeus, olen tajunnut miksi viihdyn niin hyvin retkeilyporukoissa. Niissä porukoissa kaikki on toisin.

Matkan varrella ollaan valmiita antamaan vaikka viimeinen kauan säästelty suklaapala, jos nähdään jonkun tarvitsevan sitä enemmän. Myös jallupullosta voi lorauttaa uuden tuttavuuden kahvin sekaan, eikä se tunnu pahalta. Kun pitkän matkan vaeltanut näkee viikon parin jälkeen oikeaa ruisleipää, tajuaa joku sanomattakin, että pieni pala leipää tuntuu paremmalle lahjalle kuin repullinen kultaa. Lista on loputon.

Retkellä kaikki ovat samalla viivalla. Tittelit, työt, varallisuudet ja elämäntilanteet on jätetty kotiin siinä vaiheessa, kun on reppu selässä kotiovesta kohti polkua lähdetty. Toinen on saattanut säästää pari vuotta vähäisistä tuloistaan bussilippuun, jolla pääsee Lapin taikaa kokemaan. Kirppikseltä muutamilla euroilla ostettu rinkka, sukulaisten vintiltä löytynyt keitin ja teltta saattavat olla harjoitusretkillä lähimetsässä hioutuneet kantajalleen niin läheisiksi, että ensikertalainen vaikuttaa kokeneelta vaeltajakonkarilta. Toinen on ostanut ennen reissua kaikki varusteet uusina ja testailee niitä lennon jälkeen vasta polulla ensimmäistä kertaa.

Molemmat ääripäät olen poluilla tavannut ja molempia yhdistää rakkaus luontoon. Yhteistä juteltavaa ei ehkä normaalissa arjessa olisi, mutta retkellä sitä riittää. Kukaan ei pidä itseään toista parempana, koska jokainen kokee omat reissunsa omalla tavallaan. Jokainen polun kulkija näkee paikat ja asiat uusina, vaikka kulkisi saman polun monta kertaa vuodessa. Vuodenajat, vuodet, sääolosuhteet ja ihmiset muokkaavat maisemaa. Jokainen paikka on hetken päästä erilainen.

Minulle retki on aina juhlaa, olinpa yksin, tutussa porukassa tai ventovieraiden keskellä. Seikkailu alkaa, kun astun ovesta ulos reppu selässä.